Snöget valuivat katuojia pitkin vodana viemäreihin, suulis alkoi griinata jakoko stadi alkoi pikkuhiljaa nostaa nokkaansa. Fillareita kaivettiin klitsuista, heitettiin gartsalla ja pihoilla seinistä tai skruippaa. Gimmat hyppäs narua tai pomppi barbia. Kovat kundit otti joskus osaa friidujen geimeihin, jos muita frendejä ei ollut näkyvillä irvimässä.

Jysky ja minä hiffattiin kliffa kikka millä päästiin gimmojen hetkelliseen suosioon. Löydettiin hyvä jemma hautikselta(Hautausmaa) , johon oli kerätty vanhoja marmoristebun palasia hylätyistä tai muuten kärsineistä hautakivistä. Niitä paloittelemalla klitsussa saatiin aikaiseksi humanitäärinen busines.

Fillarit kun saatiin kondikseen alkoi välittömästi kevään skramleet koirapuistossa tai ruduksen viidakossa Ruohiksessa. Joka vuosi ajettiin perinteinen Päitsi, jonka starttia ja maliintuloa oli pakko mennä väijjymään Eltsun suoralle. Äijät oli maalissa kuraisia nii et kaikki oli saman näköisiä.

Tauti tarttui ja me tehtiin oma Päitsi fillareilla omilla mestoilla. Mutsit tykkäs kovasti näistä kevään ensimmäisistä kaahauksista.

Heti perään ajettiin Eltsun ajot ja se oli lähes veret seisauttava tapahtuma. Sinne raahauduttiin kumpaisenakin treenipäivänä , koulusta viis. Maikat tuntu bonjaavan tämän jokavuotisen happeningin, ja pakko oli bonjata kun luokissa ei tsitannut ku friiduja ja muutama kundi.

Ajojen jälkeen vaihtui staili fillareissakin. Pihoilla vaihdettiin stonga nurinpäin ja klubiaskin kannesta saatiin toimiva räpätin. Näitä pahvinorttoneita näki parhaiten Kremmiksen baanalla, toisinsanoen Krematorion kiertoradalla. Samaisen kadun ja Tuonelankujan erottavan lehtikuusimetsikön katveessa pitivät telttaleiriä sivariprätkäjengi*, joka ensimmäistä kertaa osallistui Eltsun ajoihin. Kilpailijat olivat lähes poikkeuksetta keski-euroopan jengiä ja kiersivät kimpassa kisoista kisoihin tällaisin vaatimattomin puittein.

Kouluissa piirrettiin prätkien ja skabareitten kuvia, eikä risiiniöljyn ja bensan aiheuttama katku ja fiilis haihtunut moneen viikkoon.

Kesän tulo alkoi kummitella äitienpäivä-päristysten jälkeen. Hietsussa tsekattiin roinaa joka paljastui lumien ja jäittenlähdön alta. Uhottiin, kuka ekana dyykkaa galsaan sköneen, vaikkakin sitä päivää venattiin melko pitkään.

Koitti myös aika, jolloin metskijengi kokoontui Taivallahden T-laiturille skitareita jallittamaan. Metskit duunattiin itse. Onkitseba plokattiin lähipensaikosta, siima Rakesta, koukku jostain, koho viiniflisan korkista ja paino lestin kaulan tinakauluksesta. Dagut plokattiin tenniskentän takaa, koiriksen puolelta. Laiturin tyvestä sojotti yksi tölikan viemäreistä joka tuuttasi safkaa fisuille ja meille riemua. Ihmeteltiin notkeita kumihaukia, jotka iloisesti pullahtelivat aika-ajoin viemärin suusta. Isot kundit sano, että ne on stadin nuorimmat jotka on lähössä skönelle.

Himaan ei riittäny fisua vietäväks, mutta riemu Baskajanlahdella oli aitoa. Parhaimmillaan saattoi laiturilla olla parikinkymmentä metskaajaa. Joskus joku lipsahti, mut saatiin nopeasti ylös niinku Marakin, mut sillä oli lyhyt matka himaan kuivailemaan.

Himaan vaellettiin Töölön Dolomiittien* laakson kautta, moikattiin stadin lakaisijoita, Pavea ja Hjösseä, he pitivät mestat kliinissä kondiksessa oli sitten talvi tai kesä. Kyseiset herrat olivat myös eräänlainen tietotoimisto, kun mutsit ja faijat kyselivät kakrujen perään, he tiesivät missä kundit luudasivat.

Väiskin kentällä alkoi tapahtua, pelattiin futista eri sarjatasoilla, juostiin ja hypittiin ja kenttä oli eloisa. Entä nyt.??? Uskokaa tai älkää Väiski herää vielä eloon kuin prinsessa unestaan, uudistuneena ja raikkaana urheilupyhättönä.

Kevään riemuja toivottaa PeeWee alias Pekka Wirman